Kummikollegoiden mielenkiintoiset kommentit herättivät ajatuksia ja samalla linjalla olen minäkin. Kouluja tarvitaan, mutta erilainen oppimisympäristö rikastuttaa, josta mainio esimerkki on tämä meidän verkkopedakurssi.

Ensiksi tulee mieleeni, että Suomessahan ei ole koulupakkoa – ainoastaan perustuslakiin kirjattu oppivelvollisuus ja jokainen vanhempi saa valita millä tavalla hänen lapsensa oppii säädetyt tiedot. Ajatus, ettei peruskouluja olisi tai niitä olisi huomattavasti vähemmän, tuntuu aika pahalta. Koulutuksellinen tasa-arvo jäisi toteutumatta jo heti alusta lähtien, jos suuri osa vanhemmista läheisen koulun puuttuessa valitsisi lapselleen esimerkiksi kotona verkon välityksellä oppimisen. Jos lapsi oppisikin tiedot verkossa, niin kuinka kävisi taitojen, tapojen, toimintasääntöjen, arvojen ja asenteiden oppimisen. Millainen ihminen ja millainen yhteiskunta näin muodostuisi.

Toiseksi mieleeni tulee, ettei opetusta koskaan voi jättää ainoastaan opiskelijan kontolle, aina tarvitaan jonkinlaista vuorovaikutusta. Kulutusyhteiskunnassa koulutus on tuote siinä missä mikä tahansa ylimainostettu muotitavara. Itseohjautuvuus oppimisessa on päivän sana, mutta pelkästään verkkomuotoiseen opetukseen ei saa siirtyä ainoastaan sen vuoksi, että voidaan kouluttaa massoja ja opetus tulee edullisemmaksi koulutuksen järjestäjälle tai muka helpommaksi opettajalle, sillä sitähän se ei ole, kun verkkokurssi hoidetaan oikein.

Koulutuksen ensisijainen tehtävä jälkimodernissa ajassa on viihdyttää, varastoida ja tuottaa selviytymiskvalifikaatioita. Tämä tuli esille kasvatustieteen opintojeni aikuiskasvatustieteen kurssilla ja aluksi kapinoin tätä viihdyttämistä vastaan rajusti, mutta sitten sopeuduin ajatukseen. Laitan blogiini pätkän tästä aikuiskasvatustieteen kurssipäiväkirjastani aiheeseen liittyen: http://raija.edublogs.org/

Ihminen laumaeläimenä tykkää kaikenlaisista kontakteista ja monipuolisesta läheisyyden ja yhteyden aistimisesta. Verkkoyhteydellä on ainakin toistaiseksi vaikea kattaa tuota kaikkea.

Ikävistäkin asioista oppii, mutta kaikkea ei ole pakko itse kokea. Mikä on tarpeen, on aika yksilöllistä. Itse jättäisin aika monta ikävää lapsuuden koulukokemusta suosiolla pois. Koulu tuo monen elämään asioita, joita ei ehkä tulisi: retket, vierailut juhlat, työskentelyt soitinten, laitteiden ja välineiden kanssa, joita ei muuten saisi tai ottaisi käsiinsä. Tuo käsittely on tärkeää monille muillekin kuin kinesteettisille ihmisille (joihin itsekin jossain määrin katson lukeutuvani).

Tulevaisuus vaikuttaa ihan kivalta sekä opiskelijoille että opettajille. Mielekkyys lisääntyy!

Kuinka paljon tarvitsemme toisiamme konkreettisesti? Vaikka rakastuisit netissä, haluat tavata nettituttavuutesi – päästä iholle. MOneen oppimiseen liittyy ikäviä asioita, ponnistelemista, ahdistusta, epävarmuuden sietoa, pettymysten kohtaamista… Jos emme ole kenellekään tilillä, mitä menetämme? Jos ei ole velvollisuuksia, emme nauti vapaudesta? Jos ei ole suruja, emme osaa nauttia iloistakaan? Miten paljon kouluttomassa yhteiskunnassa näitä elämän perusasoita voisi kokea? Vai korvaisivatko avoimet kohtaamiset kaiken sen “ikävän ja tylsän” työn, jota koulussa pitää tehdä. Eli avoin ihmisten välinen kohtaaminen tuottaisi näitä elämän kontrasteja. Jos olisimme tekemisissä vain niiden kanssa, joista pidämme, jotka ovat samanhenkisiä, mistä uudesta jäämme paitsi?

Jos kukaan ei olisi antanut meille lapsena suklaata, emme tietäisi miltä se maistuu. Eihän suklaa näytä hyvältä – ajatelkaa: kakan värinen levy! En siis usko, että siirtyminen kouluttomaan yhteiskuntaan olisi ideaalein ratkaisu. Sen sijaan todellista holistisempaa työskentelyä, aitoja monialaisia ja moniammatillisia kohtaamisen ja työskentelyn areenoja tarvitaan ehdottomasti enemmän. Tämä edellyttää, että opettajat ja opiskelijat uskaltavat ryhtyä avoimesti hakemaan uudenlaisia työskentelyn tapoja. Asenne ja tahto ratkaisevat jo nyt, vaikka järjestelmä ei vielä taipuisikaan kaikkeen uuteen….

Oppivelvollisuuden tulo ja ammatillisen koulutuksen ja korkeakoulutuksen yleistyminen ja arkipäiväistyminen ovat kääntäneet tilanteen, kärjistetysti, toisin päin: koulu suojaa ympäristöä mellastavilta lapsilta ja nuorilta pitämällä heitä pois pahanteosta ja opettamalla heille käytöstapoja ja pidättyvyyttä. Koulujen lomat tuottavat vanhemmille lastenhoito-ongelmia, ja nuoriso juhlii railakkaasti ja lakia ja hyviä tapoja kyseenalaistaen, kun koulusta on lomaa.

Onko koulu edes oppimisympäristö vai onko se säilytyspaikka, jonka olemassaolon perusteena toimii oppiminen, se, että siellä opitaan yhteiskuntaa hyödyttäviä tietoja ja taitoja? Asiantuntemus on keskittynyt joihinkin avoimiin ja lukuisiin suljettuihin oppimis- tai tutkimisympäristöihin, jotka joissakin tapauksissa ovat oppilaitosten lähiyhteydessä.

Tarvitaanko yhä suojamuureja ympäristöltä ja jos tarvitaan niin missä? Esittelen yhden virtuaalisen oppimis- tai peliympäristön, SecondLifen, johon on sijoitettu luokkia tai kokonaisia kouluja. SecondLife on joiltain osin avoin, joiltain suljettu. http://secondlife.com/

Avoimien verkkoympäristöjen taustalla on ajatus yksilölähtöisyydestä, siitä, miten jokainen yksilö määrittelee omat tarpeensa ja hyödyntää niin tietoverkkoja kuin sosiaalisiakin verkostojaan oppimisessaan. Koulussa opetuksen sisällöt, tai teemat vähintäänkin, on etukäteen mietityt ja opetussuunnitelmiin kirjatut. Avoimissa oppimisympäristöissä oppimisen sisällöt ja tavoitteet ovat enemmän yksilön vastuulla. Koulumaailmassa yhtenä vahvuutena on mielestäni varsinkin lukiossa käsiteltävien asioiden monipuolisuus, eli yksilö saa ja välillä myös joutuu kohtamaan ja käsittelemään sellaisia asioita, mihin hän ei luonnostaan, omaehtoisesti tutustuisi.

Työskentelen ammatillisessa oppilaitoksessa, missä pohditaan jatkuvasti koulussa oppimista, työssä oppimista ja “elämässä oppimista”. Mielestäni jo nyt on murtunut perinteinen ajattelu siitä, että koulussa opitaan teoria, jota mennään käytäntöön soveltamaan, vaan koulussa opittu ja työssä opittu limittyvät, lomittuvat ja muodostavat kokonaisuuden ammattiin oppimisessa. Yksi asia, mihin koulua mielestäni tarvitaan on opiskelijan käsitteellisen ajattelun tukeminen. Opettajat kyselemällä, herättelemällä, kommentoimalla auttavat opiskelijaa ymmärtämään ja ajattelemaan. Ja opimme koko ajan toinen toisiltamme eli koulu on yksi sosiaalisen oppimisen paikka ja tila. Opettajan ja opiskeluryhmän luovuuden ja innostuksen ja kokeilunhalun varassa on mielestäni se, millä tavoin koulussa opitaan, voihan koulukin olla yksi oppimisympäristö muiden avointen ympäristöjen joukossa?

Tämmöisiä miettii Merja