Oppimisympäristöt pohdinnan kohteena
Onko koulu hyvä oppimisympäristö? Millä tavalla? Mitä ongelmia koulumaailman ja muun maailman suhteisiin voi liittyä? Miksi oppimista ajateltaessa mietitään oppimisympäristöä? Näitä asioita ei välttämättä kovin helposti tule mietittyä, kun tarkastellaan oppimista. Nyt näitä kuitenkin mietitään tällä kurssilla todin aikaa. 
Ja pohdintatehtävänä on vieläpä aika radikaali temppu, nimittäin ajatuksissa pitäisi hävittää koulut Suomesta ja pohtia, miten tarvittava oppiminen järjestettäisiin ilman kouluja. Kysehän ei ole mistään uudesta ajatuskokeilusta. Jos asia kiinnostaa, tutustu Teemu Leinosen hyvään katsaukseen. Hän pohtii avoimia verkkoympäristöjä oppimisen näkökulmasta. Mihin joutuisimme ilman kouluja? Kummit, kommentoikaa vaikka tämän viestin jatkeeksi!! Herkullinen aihe.
Mihin joutuisimme ilman kouluja?-kysymys on kiinnostava. Ensimmäisenä tulee mieleeni, onko yhteiskuntamme niin kehittynyt, että luku- ja kirjoitustaito osattaisiin hankkia ilman kouluja. Luku-, kirjoitus- ja viestintätaidot ovat mielestäni yksi oppimisen lähtökohta. Tarvittaisiinko kouluja siis edelleen “oppimisen taitojen” opiskelupaikoiksi?
Avoimien verkkoympäristöjen taustalla on ajatus yksilölähtöisyydestä, siitä, miten jokainen yksilö määrittelee omat tarpeensa ja hyödyntää niin tietoverkkoja kuin sosiaalisiakin verkostojaan oppimisessaan. Koulussa opetuksen sisällöt, tai teemat vähintäänkin, on etukäteen mietityt ja opetussuunnitelmiin kirjatut. Avoimissa oppimisympäristöissä oppimisen sisällöt ja tavoitteet ovat enemmän yksilön vastuulla. Koulumaailmassa yhtenä vahvuutena on mielestäni varsinkin lukiossa käsiteltävien asioiden monipuolisuus, eli yksilö saa ja välillä myös joutuu kohtamaan ja käsittelemään sellaisia asioita, mihin hän ei luonnostaan, omaehtoisesti tutustuisi.
Työskentelen ammatillisessa oppilaitoksessa, missä pohditaan jatkuvasti koulussa oppimista, työssä oppimista ja “elämässä oppimista”. Mielestäni jo nyt on murtunut perinteinen ajattelu siitä, että koulussa opitaan teoria, jota mennään käytäntöön soveltamaan, vaan koulussa opittu ja työssä opittu limittyvät, lomittuvat ja muodostavat kokonaisuuden ammattiin oppimisessa. Yksi asia, mihin koulua mielestäni tarvitaan on opiskelijan käsitteellisen ajattelun tukeminen. Opettajat kyselemällä, herättelemällä, kommentoimalla auttavat opiskelijaa ymmärtämään ja ajattelemaan. Ja opimme koko ajan toinen toisiltamme eli koulu on yksi sosiaalisen oppimisen paikka ja tila. Opettajan ja opiskeluryhmän luovuuden ja innostuksen ja kokeilunhalun varassa on mielestäni se, millä tavoin koulussa opitaan, voihan koulukin olla yksi oppimisympäristö muiden avointen ympäristöjen joukossa?
Tämmöisiä miettii Merja
Koulu on toiminut alunperin suojapaikkana oppimiselle, esimerkiksi luostarin tai kaupunkivaltion muurien takana. Ajatus on ollut vaalia sivistystä ja sittemmmin myös tehdä keksintöjä. Oppilaat ja heidän mestarinsa ovat olleet turvassa ja rauhassa ympäristöltä ja sen melskeeltä kouluissaan. Esimerkiksi vapaan sivistystyön pesäkkeet, kansanopistot, jatkavat tuota perinnettä.
Oppivelvollisuuden tulo ja ammatillisen koulutuksen ja korkeakoulutuksen yleistyminen ja arkipäiväistyminen ovat kääntäneet tilanteen, kärjistetysti, toisin päin: koulu suojaa ympäristöä mellastavilta lapsilta ja nuorilta pitämällä heitä pois pahanteosta ja opettamalla heille käytöstapoja ja pidättyvyyttä. Koulujen lomat tuottavat vanhemmille lastenhoito-ongelmia, ja nuoriso juhlii railakkaasti ja lakia ja hyviä tapoja kyseenalaistaen, kun koulusta on lomaa.
Onko koulu edes oppimisympäristö vai onko se säilytyspaikka, jonka olemassaolon perusteena toimii oppiminen, se, että siellä opitaan yhteiskuntaa hyödyttäviä tietoja ja taitoja? Asiantuntemus on keskittynyt joihinkin avoimiin ja lukuisiin suljettuihin oppimis- tai tutkimisympäristöihin, jotka joissakin tapauksissa ovat oppilaitosten lähiyhteydessä.
Tarvitaanko yhä suojamuureja ympäristöltä ja jos tarvitaan niin missä? Esittelen yhden virtuaalisen oppimis- tai peliympäristön, SecondLifen, johon on sijoitettu luokkia tai kokonaisia kouluja. SecondLife on joiltain osin avoin, joiltain suljettu. http://secondlife.com/
Luin juuri työssä oppimista käsittelevää kirjaa, josta nousi esiin muutamia mielenkiintoisia näkökulmia tähänkin keskusteluun. Kaikissa niissä kulttuureissa,joissa koulutus on erotettu erillisiksi “saarekkeiksi” (verrattuna kisälli-oppipoika-järjestelmään)yhteiskunnan kehittyminen on ollut nopeampaa ja tehokkaampaa. Taloudellisessa ja teknisessä mielessä mitattuna ainakin. Onko kaikki kehitys ollut positiivista, onkin jo toinen kysymys….
Kuinka paljon tarvitsemme toisiamme konkreettisesti? Vaikka rakastuisit netissä, haluat tavata nettituttavuutesi – päästä iholle. MOneen oppimiseen liittyy ikäviä asioita, ponnistelemista, ahdistusta, epävarmuuden sietoa, pettymysten kohtaamista… Jos emme ole kenellekään tilillä, mitä menetämme? Jos ei ole velvollisuuksia, emme nauti vapaudesta? Jos ei ole suruja, emme osaa nauttia iloistakaan? Miten paljon kouluttomassa yhteiskunnassa näitä elämän perusasoita voisi kokea? Vai korvaisivatko avoimet kohtaamiset kaiken sen “ikävän ja tylsän” työn, jota koulussa pitää tehdä. Eli avoin ihmisten välinen kohtaaminen tuottaisi näitä elämän kontrasteja. Jos olisimme tekemisissä vain niiden kanssa, joista pidämme, jotka ovat samanhenkisiä, mistä uudesta jäämme paitsi?
Jos kukaan ei olisi antanut meille lapsena suklaata, emme tietäisi miltä se maistuu. Eihän suklaa näytä hyvältä – ajatelkaa: kakan värinen levy! En siis usko, että siirtyminen kouluttomaan yhteiskuntaan olisi ideaalein ratkaisu. Sen sijaan todellista holistisempaa työskentelyä, aitoja monialaisia ja moniammatillisia kohtaamisen ja työskentelyn areenoja tarvitaan ehdottomasti enemmän. Tämä edellyttää, että opettajat ja opiskelijat uskaltavat ryhtyä avoimesti hakemaan uudenlaisia työskentelyn tapoja. Asenne ja tahto ratkaisevat jo nyt, vaikka järjestelmä ei vielä taipuisikaan kaikkeen uuteen….
Loistavaa kummit!!! Ei malttaisi olla millään kommentoimatta heittämiänne ajatuksia, mutta jätän kuitenkin sen ilon opiskelijoillemme. Suuret kiitokset, että jaatte ajatuksianne meille
Verkko oppimisympäristönä tuo ihan uudenlaista dynaamisuutta ja oppimisen prosessia koulun sisään. “Koulunkäynti” jää taka-alalle ja työnteko nousee esiin. Koulua tarvitaan jatkossakin. Se on suojaverkko, jonka varassa hyvinvointi lepää. Laadullisesti koulu tulee kokemaan hyppäyksen uudelle tasolle verkkojen käytön myötä.
Tulevaisuus vaikuttaa ihan kivalta sekä opiskelijoille että opettajille. Mielekkyys lisääntyy!
Manna Sydis otti esille kaksi asiaa, joita kommentoin: halu päästä nettiyhteydestä – tai -etäisyydestä – “iholle” ja tarve saada kontrasteja kokemusmaailmaan. Merja puhui lisäksi siitä, kuinka kouluympäristö tuo kokomuspiiriimme asioita, joita ei muuten (ehkä) tulisi.
Ihminen laumaeläimenä tykkää kaikenlaisista kontakteista ja monipuolisesta läheisyyden ja yhteyden aistimisesta. Verkkoyhteydellä on ainakin toistaiseksi vaikea kattaa tuota kaikkea.
Ikävistäkin asioista oppii, mutta kaikkea ei ole pakko itse kokea. Mikä on tarpeen, on aika yksilöllistä. Itse jättäisin aika monta ikävää lapsuuden koulukokemusta suosiolla pois. Koulu tuo monen elämään asioita, joita ei ehkä tulisi: retket, vierailut juhlat, työskentelyt soitinten, laitteiden ja välineiden kanssa, joita ei muuten saisi tai ottaisi käsiinsä. Tuo käsittely on tärkeää monille muillekin kuin kinesteettisille ihmisille (joihin itsekin jossain määrin katson lukeutuvani).
Koulu aikuisopiskelijakummin näkökulmasta
Kummikollegoiden mielenkiintoiset kommentit herättivät ajatuksia ja samalla linjalla olen minäkin. Kouluja tarvitaan, mutta erilainen oppimisympäristö rikastuttaa, josta mainio esimerkki on tämä meidän verkkopedakurssi.
Ensiksi tulee mieleeni, että Suomessahan ei ole koulupakkoa – ainoastaan perustuslakiin kirjattu oppivelvollisuus ja jokainen vanhempi saa valita millä tavalla hänen lapsensa oppii säädetyt tiedot. Ajatus, ettei peruskouluja olisi tai niitä olisi huomattavasti vähemmän, tuntuu aika pahalta. Koulutuksellinen tasa-arvo jäisi toteutumatta jo heti alusta lähtien, jos suuri osa vanhemmista läheisen koulun puuttuessa valitsisi lapselleen esimerkiksi kotona verkon välityksellä oppimisen. Jos lapsi oppisikin tiedot verkossa, niin kuinka kävisi taitojen, tapojen, toimintasääntöjen, arvojen ja asenteiden oppimisen. Millainen ihminen ja millainen yhteiskunta näin muodostuisi.
Toiseksi mieleeni tulee, ettei opetusta koskaan voi jättää ainoastaan opiskelijan kontolle, aina tarvitaan jonkinlaista vuorovaikutusta. Kulutusyhteiskunnassa koulutus on tuote siinä missä mikä tahansa ylimainostettu muotitavara. Itseohjautuvuus oppimisessa on päivän sana, mutta pelkästään verkkomuotoiseen opetukseen ei saa siirtyä ainoastaan sen vuoksi, että voidaan kouluttaa massoja ja opetus tulee edullisemmaksi koulutuksen järjestäjälle tai muka helpommaksi opettajalle, sillä sitähän se ei ole, kun verkkokurssi hoidetaan oikein.
Koulutuksen ensisijainen tehtävä jälkimodernissa ajassa on viihdyttää, varastoida ja tuottaa selviytymiskvalifikaatioita. Tämä tuli esille kasvatustieteen opintojeni aikuiskasvatustieteen kurssilla ja aluksi kapinoin tätä viihdyttämistä vastaan rajusti, mutta sitten sopeuduin ajatukseen. Laitan blogiini pätkän tästä aikuiskasvatustieteen kurssipäiväkirjastani aiheeseen liittyen: http://raija.edublogs.org/